Suomalaiskoulutuksen digiloikka on kriittisessä vaiheessa: ponnistusvaihe on otettu, ja nyt jännitetään, kuinka pitkälle loikka kantaa.

Loikan suuntaa ei ole monen mielestä vielä hahmotettu saati koordinoidusti ohjattu, vaikka se ruohonjuuritasolla eli monen koulun arjessa, kurssien suunnitelmissa, sisällöissä ja pedagogiikassa on selkeä. Keskustelu siitä, miten digiloikkaa ei johda kukaan, hämmentää arjen opetustyössä digimaailman baby stepsejä ottavaa opettajaa.

Uusin isku suuren loikan onnistumiseksi on OECD:n tutkimustulos, jonka mukaan koko loikka voidaan kyseenalaistaa: tietokoneista ei olekaan hyötyä!

Mihin sitten olen tähän asti ymmärtänyt tietotekniikasta olevan oppijoilleni hyötyä? Olemme käyttäneet laitteita ja digitaalisia ympäristöjä viime vuosina ainakin seuraavien taitojen harjoitteluun:

tiedonhakutaidot,

lähdekritiikin harjoittelu,

medialukutaidot,

yhteisölliset ideointi- ja innovaatiotaidot,

yhteiskirjoittaminen,

tekstinkäsittelytaidot,

monimediaisten digitaalisten tekstien tekeminen,

digitaaliset julkaisutaidot,

monilukutaidot,

kriittisen lukemisen taidot,

sosiaaliset mediataidot,

yleissivistys ja näkemykset siitä, millaisessa maailmassa elämme…

Näin muutamia mainitakseni. Lisäksi digiympäristöt ovat mahdollistaneet tietoaineksen monipuolistamisen oppiaineen oppikirjan rinnalla.

Harmillista on, jos a) tietotekniikka ei edistäkään näitä taitoja tai b) näitä taitoja ei pidetä oppimistuloksissa niin tärkeinä, että niitä mitattaisiin.

Pelkkä laitteiden määrä ei kerro koko totuutta, vaan oleellista on, mihin laitteita käytetään. Pelkkä laitteiden määrä ei myöskään digitalisoi oppimista tai oppimisympäristöjä: kun opiskelijalla on henkilökohtainen laite jatkuvasti käytössään opiskeluvälineenä ja laitteen käytöstä tulee teknisesti arkipäivää, on helpompi keskittyä sen mahdollistamiin monipuolisiin sisältöihin.

Opettajan näkökulmasta tilanne on ollut ja on edelleenkin työläs: tekniikan kesyttämisen lisäksi on pitänyt itse luoda omat digipedagogiset mallinsa, koska valmiita malleja ei – kuten professori Lehtinenkin asian ilmaisee – juurikaan ole ollut tarjolla. Pedagogisen kehittämisen tilanne on ristiriitainen: ilmassa on selvästi tuulia, jotka viestivät tavoitteesta yhdenmukaistaa pedagogiikkaa, ja samaan aikaan uudenlaista pedagogiikkaa luodaan jokaisessa yksittäisessä luokkahuoneessa.

Mainokset